Pelastusoppi / Arkkipiispa Paavali / Miten uskomme

Luin n. 1-2 kuukautta sitten n. viiteen kertaan pelastusta käsittelevän osion Arkkipiispa Paavalin kirjasta Miten uskomme - ortodoksinen paimenkirje.

Siinä todetaan, että Jeesuksen sovitustyö ei merkitse mitään ihmiskunnalle yleisesti annettua armahdusta, mutta voi anoa armahdusta Jumalalta Jeesuksen sovitustyön perusteella. Sitten puhutaan myös siitä, että Kristuksen käskyjen noudattaminen koituu pelastaviksi.

Itselleni herää tässä muutamia ajatuksia. Ensinnäkin tuo armahduksen anominen. Jäädänkö sitten odottelemaan, että koetaan että on saatu armahdus Jumalalta sovitystyön perusteella eli on sellainen vakuuttuneisuus, että nyt on Jumala minut armahtanut ja JUMALA RIITTÄÄ PELASTUKSEEN (suhtautuu minuun pelastavasti)? Toki ihminen voi saada vahvan uudestisyntymisen kokemuksen, mutta tässä keskustelussa en nyt keskity uudestisyntymiseen. Ja jossain määrin myös saattaa aiheuttaa epävarmuutta toteamus, että “Kristuksen käskyjen noudattaminen koituu pelastavaksi” riippuen miten se ymmärretään. Muistanpa vaan että joku oli vuoden tai pari rukoillut, että Jumala antaisi synnit anteeksi ja totesi, että mitään ei tapahtunut ja oli edelleen epävarma.

Minusta opetus yleisestä armahduksesta on tärkeä pelastusvarmuuden kannalta. Jumala on jo armahtanut minut ristillä ja minun vain tulee hylätä syntini ja luottaa tähän armahdukseen, jossa itsessään on pelastusvarmuus. Minun ei tarvitse noudattaa sellaista kaavaa, että 1) anon armahdusta ja 2) jään odottelemaan että olen sellaisen saanut.

Toki on mahdollista, että jonkun usko Jeesuksen sovitustyöhön ei kelpaa Jumalalle, jos se on vain kuollutta aivouskoa ja josta puuttuu oikea vilpittömyys. Ei kaikkea uskoa Golgatan sovitustekoon välttämättä lueta vanhurskaudeksi.

Toivoisin nyt että joku valaisisi vielä ortodoksista näkökulmaa selkeämmin. Ja lisäksi minua kiinnostaisi tietää, että kuinka moni ortodoksi voisi sanoa, että heillä on pelastusvarmuus ja miten se on syntynyt? Kyllä kenellä tahansa Jeesuksen sovitustyöstä voi olla sellainen kokemus, että se antaa rauhan pelastuksen suhteen, mutta toisaalta sen jokainen voi tulkita oman kirkkokuntansa oppien viitekehyksessä. Uskoisin että tällainen kokemus on myös monella ortodoksilla.

Kirjoitin tämän siitä näkökulmasta, että ihminen on jo uskossa ja etsii pelastusrauhaa Jumalan edessä. Toki joku joka ei ole pelastunut ja anoo armahdusta, niin voi saada uudestisyntymisestä vahvan kokemuksen - kokee tulleensa armahdetuksi. Kaikki eivät välttämättä saa vahvoja kokemuksia. Raamattu kehottaa koettelemaan itseänsä, että onko uskossa (uudestisyntynyt). Mutta on esimerkkejä, että ihmiset ovat vuosikausiksi jääneet odottelemaan jotain ihmeellistä armahduksen kokemusta, sen sijaan, että olisivat ymmärtäneet, että he saavat Raamatun Jumalan sanan perusteella uskoa, että synnit on jo annettu anteeksi Golgatan keskimmäisellä ristillä.

Pelastuksessa on kyse elämänmittaisesta prosessista, jonka missään vaiheessa ei tule sellaista pistettä, että ihminen voisi sanoa itselleen: “Nyt olen varmuudella pelastunut, enää ei voi tapahtua mitään sellaista joka voisi vaarantaa pelastumiseni millään tavalla, enää en voi langeta, nyt kohtaloni on lopullisesti selvillä.” Ei noin, vaan ihminen kääntyy toistuvasti Jumalan puoleen ja anoo tältä armahdusta sekä katuu syntejään ja kilvoittelee herkeämättä niiden voittamiseksi. Pyhä apostoli vertaa tätä kilpajuoksuun. Missään vaiheessa ei ole lupa heittää kisaa kesken, vaan niin kauan kilvoitellaan Saatanaa vastaan kuin henki pihisee - ja toivotaan, että Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä saataisiin lopussa voittajan palkintona ikuinen elämä.

Varmuus ei siis kohdistu omaan pelastumiseen - sehän selviää lopullisesti vasta viimeisellä tuomiolla - vaan siihen, että Kristus kykenee varmasti pelastamaan ja että kenet hän pelastaa ja kenelle hän ojentaa voittajan seppeleen, sen pelastusta ei pysty estämään sen enempää Saatana kuin yksikään ihminenkään. Sen sijaan koko elämämme ajan kukaan ei voi ylpeillä, vaan kaikkien on kilvoiteltava nöyryydellä ja kuuliaisuudella niin kuin ei olisi mitään vielä voittanut. Ihminen ei voi pitää itseään varmuudella pelastettuna, koska tuomiovalta on Kristuksen, ei ihmisen itsensä - saati hänen tunteidensa. Jos tänään pidät itseäsi pelastettuna, voit huomenna jo langeta moneen kertaan.

Komppaan siis täysillä edesmennyttä arkkipiispa Paavalia.

Lämmin kiitos näkökulmastasi. Koitan sitä kommentoida.

"Pelastuksessa on kyse elämänmittaisesta prosessista, jonka missään vaiheessa ei tule sellaista pistettä, että ihminen voisi sanoa itselleen: “Nyt olen varmuudella pelastunut, enää ei voi tapahtua mitään sellaista joka voisi vaarantaa pelastumiseni millään tavalla, enää en voi langeta, nyt kohtaloni on lopullisesti selvillä.”

Se mahdollisuus on todellinen, että voin langeta pois ristityön omistamisesta ja joutua helvettiin. Kuitenkin uskon, että voin TÄLLÄ HETKELLÄ olla varma, että olen matkalla taivaaseen. joka merkitsee myös sitä, että viimeisen tuomion kannalta olen tällä hetkellä pelastettu. Vapautuksen viimeisestä tuomiosta saan ottaa uskossa vastaan Jeesuksen ristinkuolemassa. Kokonaan eri asia on, että riipunko kiinni evankeliumissa loppuun asti. Eikö Kristus halua antaa meille rauhaa tässä ja nyt?

“ihminen kääntyy toistuvasti Jumalan puoleen ja anoo tältä armahdusta sekä katuu syntejään ja kilvoittelee herkeämättä niiden voittamiseksi. Pyhä apostoli vertaa tätä kilpajuoksuun. Missään vaiheessa ei ole lupa heittää kisaa kesken, vaan niin kauan kilvoitellaan Saatanaa vastaan kuin henki pihisee - ja toivotaan, että Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä saataisiin lopussa voittajan palkintona ikuinen elämä.”

Pysty tähän ajatukseen samaistumaan. Tärkeää on jatkuvasti taistella synnin valtaa vastaan ja tehdä parannusta synneistään ja jutella Jumalan kanssa ongelmistaan synnin kanssa, eikä pettää itseään kuolleella aivouskolla. Ortodoksit rukoilevat usein, että “Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda minua.” Se on hyvä rukous, joka edistää nöyryyttä. Minusta on kuitenkin tärkeä osata sen lisäksi rukoilla, että kiitos Jeesus ristintyöstäsi, joka riittää pelastuksen perustaksi.

“Ihminen ei voi pitää itseään varmuudella pelastettuna, koska tuomiovalta on Kristuksen, ei ihmisen itsensä - saati hänen tunteidensa.”

Jeesus tulee tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Tässä mielessä Jeesuksen mielipide minusta, joko riittää pelastukseen tai ei riitä. Toisaalta Jumala on ilmoittanut Raamatussa selkeästi, että esim.

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. “Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.
SITÄ JOKA USKOO HÄNEEN EI TUOMITA, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.” (Joh. 3:16-18)

Sain kaverilta Facebook kommenttina tähän keskusteluun tällaisen palautteen:

“kyllä uskoon tullut ja Jumalan armollisen rakkauden tuntemaan tullut ihminen on käytännössä varma siitä, että on saanut syntinsä anteeksi eli pelastunut, usko ei ole vanhurskautuksen epäilemistä vaan nimenomaan varmuus siitä, aabrahamkin oli uskossaan varma eikä epäuskossaan epäillyt, Room. 4.
täytyy pitää mielessä, että ihminen saa syntinsä anteeksi jo silloin kun tulee uskoon eikä vasta viimeisellä tuomiolla
ja kun puhutaan pelastumisesta puhutaan siis syntien anteeksisaamisesta eli vanhurskauttamisesta, sillä anteeksisaanutta ihmistä Jumala ei tule tuomitsemaan
ihminen on pelastunut kun hän on syytön Jumalan edessä, Jumala ei tule tuomitsemaan syytöntä vaan ainoastaan sellaiset joilla on vielä syyllisyys päällänsä
ihmisen pelastuminen riippuu siitä, onko hän Jumalan edessä syyllinen vai syytön
se ei riipu mistään muusta
luterilaisessa dogmatiikassa aina muistutetaan siitä, että miten ihmisellä voisi olla omantunnon rauhaa ja iloa Jumalassa, ellei hän ole uskon kautta varma siitä, että hänellä on rauha Jumalan kanssa.
ilman varmuutta syntien anteeksisaamisesta ihminen on mieliraunio ja pelkää Jumalan tuomitsevan hänet helvettiin
kyllä uskovan tulee huolehtia siitä, ettei anna lihalle periksi ja lankea pois uskosta, mutta sinänsä uskovan ei tule epäillä Jumalan armoa ja syntien anteeksiantoa Kristuksessa”

Kaikki joutuvat Kristuksen tuomioistuimen eteen. Se, että uskovaa ei tuomita, tarkoittaa sitä, että uskovaa ei tuomita helvettiin. Mutta tuomio se on vapauttavakin tuomio. Viimeiselle tuomiolle joutumista ei vältä kukaan - eivät elävät eivätkä kuolleet, eivät uskovat eivätkä ei-uskovat.

Jos oikeasti haluaa oppia korkeasti pyhitetyn arkkipiispa Paavalin kirjan opetukset, niin on tärkeää, että ei anna luterilaisten käsityksien nousta esteeksi. Juuri tuollaiset spekuloinnit siitä, että “jos on näin-ja-näin, niin sitten ihmisestä vain tulee mieliraunio”, ovat täysin hyödytöntä takertumista turhiin ennakkoluuloihin ja fraaseihin, jotka estävät omaksumasta kirkon elämäntapaa ja oppia. Jos tuollaiset väitteet pitäisivät paikkansa, niin silloin vanhojen kirkkokuntien puoli toista miljardia ihmistä olisivat kaikki “mieliraunioita”. Mutta luulenpa, että masennus ymv. vaivat ovat suurempi ongelma protestanttisissa maissa kuin esim. ortodoksisen pelastuskäsityksen omaksuneilla, joilla on aina Jumala ja kaikki hänen pyhänsä lohtunaan - tuntuipa elämä sitten millaiselta tahansa.

Onko siis niin, että vaikka on syyllinen, niin uskovalle annetaan vapauttava tuomio.

Ja sitten ei-uskovalle, samanlaiselle syylliselle ei anneta vapauttavaa tuomiota.

Tuomiossa siis kohdellaan eriarvoisesti sen mukaan, onko uskova vai ei. Millä perusteella tuo olisi oikeudenmukaista?

Mitä ihmettä höpiset. Syyllinen saa syyllisen tuomion, hurskas saa elää. Sen näkee sitten, että miten itse kunkin käy. Jos yrität alkaa viljelemään ateistien vanhoja olkiukkoja siitä, miten “uskovat voivat tehdä syntiä niin paljon kuin haluavat, kun kaikki on jo annettu anteeksi”, niin lätkäisen sinut estolistalle saman tien. Jos ketjun aihe kiinnostaa, niin lue ensin KP Paavalin kirja, jota ketju käsittelee.

Olisiko ollut alkujaan juutalaisten olkiukko? Kun Paavalikin sitä kommentoi. (Tai ainakin sarkastisesti otti esiin tuon vaihtoehdon.)

“Jos tuollaiset väitteet pitäisivät paikkansa, niin silloin vanhojen kirkkokuntien puoli toista miljardia ihmistä olisivat kaikki “mieliraunioita”. Mutta luulenpa, että masennus ymv. vaivat ovat suurempi ongelma protestanttisissa maissa kuin esim. ortodoksisen pelastuskäsityksen omaksuneilla, joilla on aina Jumala ja kaikki hänen pyhänsä lohtunaan - tuntuipa elämä sitten millaiselta tahansa.”

Minua vaan kiinnostaisi, että minkä lähteen mukaan luterilaiset olisivat masentuneempia kuin ortodoksit? Elämä on niin monisyistä, että ei voi kaikkea laittaa pelastusoppien piikkiin. :slight_smile:

Jos ihminen uskoo jo, niin ei hänen tarvitse mitään jäädä odottelemaan, vaan hän voi alkaa elää kristittynä saman tien: hänen tulee vain osallistua kirkon elämään, jotta voisi yhdessä kirkon kanssa päästä osalliseksi Kristuksen parantavista, pyhittävistä ja pelastavista armovoimista ja tulla niiden vahvistamaksi ja puhdistamaksi ymv. ja myös omalta osaltaan auttaa kirkkoa vahvistumaan, leviämään jne.

[quote=“Atte, post:5, topic:2315”]Onko siis niin, että vaikka on syyllinen, niin uskovalle annetaan vapauttava tuomio.

Ja sitten ei-uskovalle, samanlaiselle syylliselle ei anneta vapauttavaa tuomiota.

Tuomiossa siis kohdellaan eriarvoisesti sen mukaan, onko uskova vai ei. Millä perusteella tuo olisi oikeudenmukaista?[/quote]tilanne on se, että jokainen on syyllinen. Vapauttavan tuomion saavat ne, joiden rangaistuksen kantaa Kristus. Muut kantavat sen itse.

Nähdäkseni tätä ei voi käsitellä oikeudenmukaisuuden käsittein, sillä oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kaikkian tulisi joutua kadotukseen. Jumala on kuitenkin, puhtaasti armosta, halunnut tarjota ihmisille mahdollisuuden välttää tämän. Jos joku ei siihen itse suostu, hän saa oikeudenmukaisen tuomion.

Tässä taas nähdään miten kristityt sanallistavat uskoaan hyvin erilaisilla tavoilla. Itse en koskaan ilmaisisi asiaa näin, koska tämä antaa Jumalasta sellaisen kuvan että hän ei kanna yhtä paljon huolta kaikista luoduistaan. Yleensäkään en painottaisi mitään syyllisyyttä ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa.

Minulle suhde Jumalaan ei ole kysymys siitä olenko syyllinen vai syytön vaan se on kysymys siitä mitä oleminen Jumalan edessä on. Helvetti on Jumalan edessä olemista vanhan ihmisen egokeskeisessä tilassa. Taivas on Jumalan edessä olemista sen jälkeen kun on jättänyt “kaiken omaisuuden” taakseen ja antanut Jumalalle tärkeimmän paikan omassa itsessään, tärkeämmän kuin omat ajatukset, tärkeämmän kuin omat halut, tärkeämmän kuin omat ihanteet, tärkeämmän kuin omat ihannekuvat siitä millainen jumalasuhde on.

En ole tuollaista sanonut. Miksi laitat sanoja suuhuni ?

Jos annetaan eri tuomio sen perusteella, onko uskova vai ei, on kyse epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. Oikeudenmukainen tuomio ei katso sitä, kuka on tehnyt, vaan mitä on tehty.

Sitten se, armahdetaanko tuomittu on jo toinen juttu.

Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. (Joh. 3:17-18)

[quote=“Atte, post:12, topic:2315”]En ole tuollaista sanonut. Miksi laitat sanoja suuhuni ?

Jos annetaan eri tuomio sen perusteella, onko uskova vai ei, on kyse epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. Oikeudenmukainen tuomio ei katso sitä, kuka on tehnyt, vaan mitä on tehty.

Sitten se, armahdetaanko tuomittu on jo toinen juttu.[/quote]

Ei tuomiossa ole ratkaisevaa syntien vaan katumuksen syvyys. Sinun yksinkertaistava - ja väärä - mallisi ei huomioi lainkaan katumusta. Et huomioi sitä, mitä Jeesus opetti rintaansa takoneesta publikaanista. Tuo on sinun omaa mielikuvaasi ja se ei vastaa kristillistä opetusta oikeudenmukaisuudesta.

Mielestäni kristillisessä sovitusopissa on yllättävää ja oikeustajun vastaista pelastuksen helppous. Se tuntuu arkijärjellä ajateltuna kohtuuttomalta.

Toisaalta jos pelastuksen täysin välttämätön ehto on todella se, että ihminen tässä elämässä liittyy kirkkoon ja uskoo Jeesukseen, on siinä yllättävää ja oikeustajun vastaista pelastuksen mahdottomuus monen ihmisen kohdalla. Siksi monien pelastusopin esitysten kohdalla alkaa tuntua aika kurjalta. Uskoisin monen toisuskoisen, agnostikon ja ateistin todellisuudessa palvelevan Jumalaa, tiedostavan elämänsä erehdykset ja työskentelevän muiden ihmisten hyväksi paljon paremmin kuin minä tulen ehkä koskaan tekemään. Se, ettei joku tunnusta Jeesusta tässä elämässä voi johtua niin monesta syystä, jotka eivät juuri ole tämän ihmisen vastuulla. Vaikea siis olla uskomatta tai ainakin toivomatta, että vielä kuoleman tuolla puolen olisi hetken murto-osa jolloin ihmiselle valkenee totuus ja hän voi tehdä vielä valintansa, ja jolloin koko elämänsä totuutta ja hyvyyttä rakastanut ihminen voisi valita Jumalan ja Kristuksen pelastusuhrin riippumatta siitä, onko hänellä ollut mahdollisuutta uskoa tähän elämänsä aikana.

Minua ei ilahduta sanonta, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Näen henkilökohtaisen uskon oleellisimmaksi tekijäksi. Mutta toisaalta seurakuntayhteyttä ei tule väheksyä, sillä ei ole hyväksi jättäytyä Kristuksen ruumiin ulkopuolelle. Tulkitsen ajatuksesi niin, että pidät mahdollisena joissain tapauksissa, että Jumala voi pelastaa “ohi kirkkokuntien pelastuskaavojen” omien kriteeriänsä nojalla niinkuin hyväksi näkee. Itse olen pitkään pitänyt tätä mahdollisena. Ja jonkun kadotukseen joutuminen ei mielestäni ole uskonopillinen kaava sinänsä, vaan Jeesuksen omakohtainen hylkypäätös.

Otan tähän tällaisen lainauksen: "Kristuksestakin puhuttaessakin on mitä tärkeintä täsmentää, mikä hänessä on se ehdoton ainutlaatuisuus. Tässä meitä auttaa pakistanilainen kristityksi kääntynyt muslimin tri M.A.Q Daskawie. Hän kuvasi sitä, millaiseksi hän koki kristinuskon ydinsanoman ennen kääntymistään. ”Ulkopuolella oleville kristinuskossa ei mikään voi olla naurettavampaa kuin ristin evankeliumi. Oikeaoppiselle muslimille ei mikään ole sen järjettömämpää kuin uskoa, että Jumala ristiinnaulittiin ihmisten syntien takia. Kuinka voi vanhurskas kärsiä vääräin puolesta? Kuinka yksi ihminen voi kantaa koko ihmiskunnan synnit?” Toisena naurettavana asiana hän koki uskon: ”Jos on kysymys paastoista, loputtomista rukouksista, sovitusteoista ja almuista, niin jokainen ymmärtää, että niissä on järkeä. Mutta jos on kysymys vain pelkästä uskosta – eikö se ole törkeää.”

Tuo yksin usko juttu tosiaan herättää ihmetystä monessa. Voiko se tosiaan olla niin helppoa, että uskon kautta “ristin luona pohja kestää, armo putoomasta estää?” Voiko se tosiaan olla niin helppoa, että katson ristille ja sanon vilpittömästi kiitos?

Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. (Joh. 3:17-18)[/quote]

Siis tuomitaan siitä, että ei usko ? Niinkö?

En vaan millään saa pakotettua itseäni uskomaan sellaiseen, johon en usko. Mitä pahaa siinä on, että ei usko ?

[quote=“timo k, post:14, topic:2315”][quote=“Atte, post:12, topic:2315”]En ole tuollaista sanonut. Miksi laitat sanoja suuhuni ?

Jos annetaan eri tuomio sen perusteella, onko uskova vai ei, on kyse epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. Oikeudenmukainen tuomio ei katso sitä, kuka on tehnyt, vaan mitä on tehty.

Sitten se, armahdetaanko tuomittu on jo toinen juttu.[/quote]

Ei tuomiossa ole ratkaisevaa syntien vaan katumuksen syvyys. Sinun yksinkertaistava - ja väärä - mallisi ei huomioi lainkaan katumusta. Et huomioi sitä, mitä Jeesus opetti rintaansa takoneesta publikaanista. Tuo on sinun omaa mielikuvaasi ja se ei vastaa kristillistä opetusta oikeudenmukaisuudesta.[/quote]
Et aiemmin puhunut mitään katumuksesta, pelkästään uskosta. Riittääkö siis, että katuu, vaikka ei olisi ollut uskova?
Vai onko se lopulta kuitenkin se uskominen, joka ratkaisee?

Ajattelisin että ihmistä voi silloin pitää täysin vastuullisena, jos Jumala on antanut sellaisen vahvan omantunnon kolkutuksen ihmiselle, että evankeliumi on totta. Jos ihminen ei ole tällaista elämänsä aikana kokenut, niin aikamoinen tehtävä meille ruveta Jumalan salattua tahtoa pohdiskelemaan ja arvailemaan miten tämän ihmisen lopulta käy. Raamattu korostaa, että Jumalan tuomiot ovat aina ehdottoman oikeudenmukaisia ja sen pitäisi rauhoittaa meitä. Kenellekään ei tehdä vääryyttä viimeisellä tuomiolla.