Pääsevätkö kaikki taivaaseen?

Ajattelin ensin kertoa asiani lukemattomien tuntemieni esimerkkien kautta, mutta tekstistä tuli liian pitkä. Yritän lyhyemmin.

Yhdellä entisistä avovaimoistani oli vahva seurakuntatausta. Hän syntyi uskovaan perheeseen, kasvoi uskovassa perheessä ja osallistui koko lapsuutensa ja nuoruutensa seurakunnan toimintaan. Kun hän lähti opiskelemaan yliopistoon ja muutti toiseen kaupunkiin, vietti hän edelleen aikaansa sekä opiskelijakristillisyyden että varttuneemman seurakuntaväen parissa.

Ihmisenä hän oli käytännöllinen. Siksi hän mieluiten myös osallistui käytännön toimintaan. Leipomista, käytännön auttamistyötä, ompelua ja neulomista, (lapsi)kerhojen vetämistä ja sen sellaista.

Ihmisenä hän oli joustava ja lempeä. Käyttäydyin häntä kohtaan törkeästi ja nykytilanteesta katsoen anteeksiantamattomasti, mutta aina hän jaksoi tukea minua pahassa olossani ja rimpuilussani. Hän ei puhunut ihmisistä pahaa, vetäytyi syrjään konflikteista ja antoi kunkin ajatella tavallaan. Tämän mallin hän oli varmasti saanut osaksi kotoaan, koska myös hänen isänsä väisteli tehokkaasti kaikkia kantaaottavia tilaisuuksia ja ihmisiä.

Maailmankatsomuksellisesi ex-avokettani voi kutsua (silloisen tilanteen mukaan, nykyisestä tilanteesta en tiedä) uskovaksi agnostikoksi. Hänellä oli oma hiljainen uskonsa ja luottamuksensa, mutta hän ei ottanut kantaa siihen, mitä tulee tapahtumaan kuoleman jälkeen, onko hän syntinen ja onko hän saanut syntinsä anteeksi. Hän ei myöskään ainakaan aina suostunut lausumaan Jumalanpalveluksessa uskontunnustusta, koska hänestä siinä väitettiin asioita, joista ihminen ei voi tietää. Joskus mainitsin hänelle, että minua ällöttää uskontunnustuksen mahtipontisuus ja hän totesi, ettei tunne ole vieras hänelle itselleenkään.

Eksäni jakoi asiat tiedollisiin ja uskonvaraisiin, eikä pitänyt järkevänä yrittää korvata uskolla tietoa, koska usko on jokaisella omanlaisensa, eikä kuolemanjälkeinen todellisuus siitä muutu, miten ihminen uskoo. Hän sanoi, että kaikkea voi spekuloida, mutta aika näyttää, jos ei sitten tajunta sammu siihen, kun sammuvat aivotkin. Toisin sanoen hän ajatteli lähtökohtaisesti hyvin samalla tavalla kuin minä, mutta sillä erolla, että hän tunsi Jumalan läsnäolon, jota minä en tuntenut.

Koska eksäni osallistui aktiivisesti seurakunnan toimintaan ja oli epäilemättä käytännön toimiensa ja lempeän luonteensa vuoksi arvostettu ihminen, lienee hänellä ollut seurakunnassa todellista vaikutusvaltaa. Etenkin nuorempiinsa hän vaikutti varmasti voimakkaammin kuin etäisiä puheita pitävät papit. Rinnalla kulkeva vilpitön vertainen vaikuttaa enemmän kuin kaukaa julistava auktoriteetti.

Kysymykseni kuuluukin, miksi eksäni sai seurakunnassa sen aseman kuin sai? Kaikki kristityt eivät varmasti pidä häntä edes kristittynä, koska kai nyt kristityn tulee tunnustaa ainakin Jeesuksen sovituskuoleman merkitys. Sitä eksäni ei tehnyt. Pikemminkin hän pohti, että Jumalan luo voi olla monta tietä.

Muistaakseni myös Raamatussa varoitetaan seurakunnan jäsenistä, jotka eivät elä uskon edellyttämällä tavalla. Eikö heitä tulisi peräti karttaa? Raamatustahan jehovatkin kai käytäntönsä ammentavat.

Olen pohtinut, että jos joku pappi olisi päättänyt nuhdella julkisynnissä (eksäni ei peitellyt synnillistä elämäntapaansa) elävää eksääni, niin kuinka hän olisi sen tehnyt. Kuinka hän olisi ratkaissut eksäni aprikoinnit tiedon ja uskon suhteesta? Olisiko hän sanonut eksälleni, että koska et tunnusta Jeesuksen merkitystä, joudut helvettiin?

Tällaisella keskustelufoorumilla on tietenkin helppo vetää kaikenlaisia rajaviivoja ja julistaa yhtä hyvää, toista kaunista, kolmatta oikeaa ja neljättä väärää. Luulenpa kuitenkin, että lempeän, ihmisläheisen ja käytännössä hyvää tekevän eksäni uskon ja pelastuksen kyseenalaistaminen olisi ollut hyvin vaikeaa kenelle tahansa papille.

Minun on vaikeaa ymmärtää sitä, jos usko esitetään tarkasti muotoiltuna sisältönä, mutta kuitenkin käytännössä kenen tahansa usko näyttää kelpaavan. Jos viime kädessä vedotaan aina siihen, että tuomiovalta on Jumalalla eikä kukaan voi tietää, kuka pelastuu ja kuka tekee Jumalan tahdon mukaisesti, niin miksi opillisia sisältöjä ylipäänsä pyöritellään?

Tulee mieleen, että monet teistäkin ajattelevat olevansa parempia kristittyjä kuin eksäni, mutta jos teiltä suoraan kysyy, oletteko, niin vetoatte siihen, että vain Jumala tietää.

Pääsevätkö siis kaikki taivaaseen vai onko se suuri arvoitus, joka selviää vasta kuolemassa jos selviää? Jos näin on, niin mikä mieli tuollaisessa asetelmassa on?

Miksi papin olisi pitänyt kyseenalaistaa hänen pelastumisensa tai nuhdella häntä, jos hän kerran pyrki tekemään oikein - eli pyrki tuntemaan Kristuksen osallistumalla oikeaksi uskomansa seurakunnan toimintaan? Pappi/papit oli(vat) varmasti iloisia siitä, että hän osallistui. Jos he olisivat tienneet hänen olevan agnostikko eikä varsinainen uskovainen, niin he olisivat ihmetelleet, kehuneet ja ihastelleet hänen toimintaansa varmasti enemmän kuin tekivät. Hän pyrki näet tekemään oikein: jos haluaa Jumalan paljastavan itsensä, koskettavan, antavan ymmärrystä, todistavan olemassaolonsa tmv., niin silloin ainoa oikea teko on se, että kääntyy Jumalan puoleen, pyrkii olemaan hänelle kuuliainen, ylistää ja kiittää häntä, haluaa päästä osalliseksi hänen kansansa aarteista ja siunauksesta. Valtaosa agnostikoista ja ateisteista ei tietenkään toimi niin kuin eksäsi, vaan he toimivat päinvastoin: laukovat sarkastisia tai negatiivisia kommentteja Jumalasta, eivät pyri hakeutumaan hänen kirkkoonsa, eivät osallistu, eivät rukoile, tekevät ateismistaan numeron, pyrkivät “härnäämällä” lietsomaan Jumalan esille, vähät välittävät kirkollisista asioista jne.

Täällä on usein todettu, että pitäisi pidättäytyä arvioimasta toisten ihmisten sieluntilaa. Eikö tämä ole vieläkään sinulle selvää? Jokainen kilvoittelee omassa sarjassaan ja edistyy yksilöllistä tahtia. Ei ketään voi kritisoida siitä, että hän kuuliaisesti osallistuu kirkolliseen elämään ja jumalanpalveluksiin. Ei kirkkoon mennä arvioimaan toisia seurakuntalaisia ja sanomaan heille, että “pysyisit sinäkin epäilijä poissa”. Juuri heitähän Kristus toivoisi kirkossaan näkevänsä: “Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk. 15:7)

En ymmärrä, että miksi ihmeessä papin olisi pitänyt epäillä avovaimosi pelastusta? Tuomiovalta on todellakin Jumalan ja hänelle se on myös jätettävä. Sen sijaan kirkon tulee pyrkiä tukemaan kaikkien edistymistä. Jos eksäsi ajatteli, että Jumalan luo on monta tietä ja jos pappi tiesi hänen ajattelevan näin, niin todennäköisesti pappi uskoi, että ennen pitkää hän tulee tuntemaan, että Kristus on ainoa tie, totuus ja elämä. Asiat tapahtuvat kuitenkin omalla aikataulullaan, eikä Jumalaa voi hoputtaa. Niin kauan kun eksäsi osallistui, oli tietysti syytä olla pelkästään toiveikas ja luottavainen. Ei kristityn ole tarkoitus etsiä aina negatiivisinta kuviteltavissa olevaa vaihtoehtoa, vaan luottaa Jumalaan. Moni eksäsi ikäinen ihminen ei ollut varmasti edes edistynyt senkään vertaa kuin mitä hän oli.

Mitä tulee avoliitossa elämiseen, niin varmaankin pappi uskoi teidän menevän naimisiin jossain vaiheessa. Miksi hän olisi kritisoinut seurakunta-aktiivieksääsi, kun saattoi hyvinkin olla, että syy avioitumattomuuteenne oli sinussa eikä hänessä? Yleensä seurakunnassa aktiiviset henkilöt haluaisivat myös virallistaa suhteensa ja avioitua, kun taas parin ei-uskovat osapuolet ovat usein niitä, joiden mielestä viralliset instituutiot ja häät ovat tarpeettomia. Jokainen pari etenee seurustelussaan omaa tahtiaan, ja patisteleminen tuskin auttaa, vaan useimmiten se saattaisi vaikuttaa vain päinvastoin ja vähentää moitittujen halua osallistua kirkon elämään.

Viest(e)istäsi tulee vaikutelma, että jos papit puhuvat helvettiin joutumisesta, niin sitten he ovat rakkaudettomia ja pahoja, mutta jos he eivät sitä julista kaikille uskossaan epätäydellisille yksilöille, niin sitten he ovat falskeja. Miten heidän mielestäsi pitäisi toimia, vai toimivatko he aina väärin, sanoivatpa sitten mitä tahansa?

En oikein uskalla ottaa kantaa tähän nimenomaiseen tapaukseen, mutta noin yleisesti papin tehtävä on vahvistaa uskoa, ei kyseenalaistaa sitä. Syntisi on annettu anteeksi, Kristus on noussut kuolleista. Jos ihminen haluaa tulla kirkkoon uudestaan ja uudestaan, se on yleensä viesti: “Minä uskon, auta minua epäuskossani.”

Tietysti jos suorasanaisesti kiistää uskontunnustuksen, niin siihen pitää puuttua ja selvittää mikä hiertää. Avoliitosta olisin nuhdellut, koska uskossa kilvoittelu on mahdotonta, jos ei edes periaatteessa halua elää pyhää elämää.

Ei ole selvää. En ymmärrä, mitä merkitystä on millään opillisilla sisällöillä, jos käytännössä ihminen pelastaa itsensä tunteellaan. Tältä se minun silmiini vaikuttaa. Näyttää olevan yhdentekevää, mitä ihminen uskoo tai mihin hän sitoutuu, jos hän vain itse kokee elävänsä Jumalan yhteydessä. Yhteisiä tiedollisesti tai sosiaalisen uskon varassa todistettuja kriteereitä ei ole. Yksi uskoo yhtä, toinen uskoo toista, kumpikin käy ehkä samassa seurakunnassa. He ehkä riitelevät, ehkä eivät, mutta kumpikin on oikeassa, vaikka on eri mieltä.

Toisin sanoen kaikki pääsevät taivaaseen, jotka itsensä taivaan joukkoihin nimeävät. Kenenkään opetuksilla, millään traditioilla, millään Raamatun tulkinnoilla tai vastaavilla ei ole mitään merkitystä, koska kristityksi hyväksytään ihminen, jolla ei ole uskonsa tueksi muuta kuin tunne ilman sisältöä.

Ei ole selvää. En ymmärrä, mitä merkitystä on millään opillisilla sisällöillä, jos käytännössä ihminen pelastaa itsensä tunteellaan. Tältä se minun silmiini vaikuttaa. Näyttää olevan yhdentekevää, mitä ihminen uskoo tai mihin hän sitoutuu, jos hän vain itse kokee elävänsä Jumalan yhteydessä. Yhteisiä tiedollisesti tai sosiaalisen uskon varassa todistettuja kriteereitä ei ole. Yksi uskoo yhtä, toinen uskoo toista, kumpikin käy ehkä samassa seurakunnassa. He ehkä riitelevät, ehkä eivät, mutta kumpikin on oikeassa, vaikka on eri mieltä.

Toisin sanoen kaikki pääsevät taivaaseen, jotka itsensä taivaan joukkoihin nimeävät. Kenenkään opetuksilla, millään traditioilla, millään Raamatun tulkinnoilla tai vastaavilla ei ole mitään merkitystä, koska kristityksi hyväksytään ihminen, jolla ei ole uskonsa tueksi muuta kuin tunne ilman sisältöä.[/quote]

Miten siitä, että jätetään arvioiminen Jumalalle, seuraisi muka se, että kaikki pelastuvat? Teet tuossa jonkinlaisen epäloogisen ajatuksen hypyn, jossa en pysy perässä.

Se nyt vain menee niin, että ennen viimeistä tuomiota emme voi tietää varmaksi kenenkään “loppusijoituspaikkaa”. Tämä on kerta kaikkiaan hyväksyttävä, sillä tuomio on yksin Kristuksen. Hän puolestaan sanoi, että “se päivä tulee kuin varas yöllä” ja että “toinen otetaan, toinen jätetään”. Ilmestyskirjassa sanotaan: “Muista, kuinka kuulit sanan ja otit sen vastaan, tarkkaa sitä ja tee parannus. Ellet ole hereillä, minä tulen kuin varas, yllätän sinut hetkellä, jota et aavista.” (Ilm. 3:3)

Eivät ihmistä hänen omat tunteensa pelasta, vaan Kristus, joka arvioi ihmisen, hänen tekonsa, ajatuksensa, sydämensä ja koko olemuksensa. Siinä ei voi laskea minkään itsetsemppauksen tai sentimentaalisuuden varaan. Merkitystä ei ole sillä, että onko ihminen omasta mielestään ollut yhteydessä Jumalaan, vaan vain sillä, että mikä on Kristuksen arvio asiasta. Jeesus itse sanoi, ettei hän ole “ihmisten kiitosten tarpeessa” (Joh. 5:41). Tuomiota ei siis ratkaista sen perusteella, että kuka on esim. eniten tuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Ihmisen teot todistavat hänen uskostaan, joten tulkinnoilla, käytännöillä ymv. on todellista merkitystä pelastuksen kannalta. Juuri sen takia ns. “konservatiivit” suhtautuvatkin mitä suurimmalla vakavuudella pieniinkin yksityiskohtiin opissa ja käytännöissä: koko ajan on kyse siitä, että pelissä on pelastuksemme, joten ei voida suhtautua asioihin huolettomasti mielin määrin.

Sen sijaan piispoilla on todellista avaintenvaltaa ja he voivat erottaa ihmisiä ehtoollisyhteydestä.

[quote=“Nituksna, post:4, topic:1997”]Ei ole selvää. En ymmärrä, mitä merkitystä on millään opillisilla sisällöillä, jos käytännössä ihminen pelastaa itsensä tunteellaan. Tältä se minun silmiini vaikuttaa. Näyttää olevan yhdentekevää, mitä ihminen uskoo tai mihin hän sitoutuu, jos hän vain itse kokee elävänsä Jumalan yhteydessä. Yhteisiä tiedollisesti tai sosiaalisen uskon varassa todistettuja kriteereitä ei ole. Yksi uskoo yhtä, toinen uskoo toista, kumpikin käy ehkä samassa seurakunnassa. He ehkä riitelevät, ehkä eivät, mutta kumpikin on oikeassa, vaikka on eri mieltä.

Toisin sanoen kaikki pääsevät taivaaseen, jotka itsensä taivaan joukkoihin nimeävät. Kenenkään opetuksilla, millään traditioilla, millään Raamatun tulkinnoilla tai vastaavilla ei ole mitään merkitystä, koska kristityksi hyväksytään ihminen, jolla ei ole uskonsa tueksi muuta kuin tunne ilman sisältöä.[/quote]
Jos opetuksilla, traditioilla ja raamatuntulkinnoilla ei ole “mitään merkitystä” ja jos uskonnollisen uskon sisältö on tunne vailla objektia, niin mistä olet saanut tämän ‘taivaaseen pääsemisen’ -konseptin? Se on nimittäin yhden uskonnollisen perinteen tai perinneryppään (kristinusko, juutalaisuus ja islam) opillinen käsite. Kysyt pelastumisesta, mutta olet omalla uskonnollisen uskon luonnetta koskevalla sitoutumisella estänyt kysymystä edes heräämästä - jos olet johdonmukainen. Miten ratkaiset tämän pienen hankaluuden ajattelussasi?

Timo K on kyllä vastaillut tässä ketjussa tähän asti erittäin hyvin. Itsekin kiinnitin huomiota siihen, että miksi aloittajalle on niin tärkeää että meidän ihmisten pitäisi arvioida toistemme loppusijoituspaikkoja?

Nuorena ajattelin että kenenkähän usko mahtaa olla oikein aitoa ja kenen muotojumalisuutta… -itselläni tietenkin oli tuo “aito usko”… :oops:

Nyt jo vähän vanhentuneena huomaan että minulle riittää se jos joku mieltää itse uskovansa tai olevansa uskovainen, mitä minun sitä tarvitsee mennä ruotimaan tai kiistämään? Jokainen seisoo itse Jumalan edessä. Lisäksi, kuten Timo sanoi, me kaikki olemme eri kohdissa matkaa. Mutta me ihmiset (myös uskovaiset) olemme liian usein sammuttamassa suitsevia kynttilöitä kun emme tajua miten kovaa tuulee… Siinä toimimme tyhmästi.

No voihan olla että joku ei miellä uskovansa, saattaapa sittenkin jossain sydämensä sopukassa salaa uskoa, tai edes toivoa niinkuin Willeh sanoi: “minä uskon, auta minun epäuskoani!” On ollut aikoja jolloin en ole halunnut kutsua itseänikään uskovaiseksi vaikka nyt niin miellänkin. On ollut myös aikoja jolloin epäily on vienyt voiton uskomisesta. Onneksi ei silloin tullut ketään joka olisi katkaussut ruo´on poikki.

Ihminen voi pukea uskonkin epäuskon sanoiksi.

Onneksi kuitenkin Jumala näkee sydämeen, eikä tee yhdenkään kohdalla väärää tuomiota.

Emme me ole mitään uskon sankareita.

Onneksi kyse ei ole meistä vaan Jeesuksen veriarmosta.

Ei se minulle ole tärkeää. Ihmettelen vain sitä, miksi kristityt väittävät, että Jumala on sitä ja Jumala on tuota ja että Raamatussa opetetaan sitä ja opetetaan tuota, kun käytäntö kiistää kaikki nämä väitteet.

Kaikki kristittyjen puhe näyttää olevan tyhjää. Mitä ikinä Jumalasta, Raamatusta tai tulkinnoista sanotaan, niin käytäntö aina kumoaa sen.

Vaikka ex-avokkeeni ei monien kristittyjen mukaan ole edes kristitty (ei yhdy uskontunnustukseen, ei tunnusta Jeesuksen merkitystä ja syntisyyttään, ei ota mitenkään kantaa siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu), niin silti hänet hyväksyttiin auktoriteettiasemaan seurakunnassa, vieläpä vaikuttamaan lapsiin ja nuoriin.

Kun tältä foorumilta lukee monenmoisia kiistoja, niin väistämättä tulee mieleen, että mitä merkitystä niillä on, kun kukaan ei kuitenkaan pysty todistamaan, mikä on totuus ja kun kuitenkin jokainen itsensä kristityksi nimeävä ihminen hyväksytään kristityksi eikä kenelläkään ole oikeutta ja mahdollisuutta arvioida sitä, onko hän oikeasti kristitty.

Totta kai kristityiksi hyväksytään kaikki halukkaat. Jos kaipaat ulossulkevaa ja muita arvioimaan pyrkivää uskoa, niin sitä löytyy esimerkiksi ISIS-järjestöstä. Todeksi osoittautumisesta olen luonnollisesti eri mieltä myös.

Toisin sanoen pelastuksen ehto on se, että nimeää itsensä kristityksi. Viis siitä, mitä kokee, ajattelee tai mihin sitoutuu.

Minulle on tullut paha aavistus, että minun “uskoni” oli aivan yhtä todellista kuin on teidänkin uskonne. Me vain määrittelemme sen eri tavalla. Se, mikä minulle merkitsee epävarmoja tunteita, itsepetosta ja ympäristön manipulaatiota, merkitsee teille yhteyttä Jumalaan.

En tiedä, että oliko uskosi todellista vai ei, mutta näyttää siltä, että jätit matkan kesken.

Jos uskon sisällöllisistä kysymyksistä ei voi keskustella, niin silloin niistä et voi myöskään sinä esittää väitteitä. Ymmärrätkö lainkaan aseman johon itsesi olet ajanut? Esitit juuri väitteen uskon sisällöstä, mutta olet kieltänyt näiden sisällöllisten väitteiden totuudellisuuden. Jos uskosta ei voi keskustella, jos ne ovat esittämälläsi tavalla vain epävarmoja tunteita, itsepetosta ja ympäristön manipulaatiota, niin miten olet asemassa jossa esität sisällöllistä kritiikkiä toisten uskosta?

Unohtui sanoa se, että eksäsi saattoi saada vastuuta lasten parissa kenties juuri sen takia, että muilla ei ollut niin arvioivaa ja tuomitsevaa asennetta kuin mitä sinulla, Nituksna. Puutteistaan huolimatta hänessä nähtiin monia hyveitä ja luottamusta herättäviä puolia. Miksi sinä kiinnität huomiota vain hänen puutteisiinsa? Jos tuntuu siltä, että ei voi kaikilta osin vielä yhtyä uskontunnustuksen kaikkiin kohtiin, niin eikö ollut parempi olla yhtymättä siihen kuin tehdä se valheellisesti? Jos hän omista puutteistaan huolimatta saattoi auttaa edes joitakuita lapsukaisia näiden uskon ensimetreillä, niin autuas hän!

Toisin sanoen pelastuksen ehto on se, että nimeää itsensä kristityksi. Viis siitä, mitä kokee, ajattelee tai mihin sitoutuu.[/quote]
Tämä on outo johtopäätös timon kommentista. Se että kirkko - mikä tahansa niistä - hyväksyy kristityksi kaikki halukkaat ei ole pelastuksen ehto. Tämä on niin triviaali asia että tuntuu hassulta sitä edes todeta. Jumala - jos häntä on - on se joka rakkaudessaan pelastaa kenet haluaa. Meille hän on antanut uskon kilvoittelun tien - uskonelämän. Kristittyjä kehoitetaan kilvoittelemaan saavuttaakseen päämäärän eli Jumalan autuaan näkemisen. Itsestäni joskus tuntuu kirkon olevan tällä tiellä vain este. Kilvoittelun tiellä ei voi sanoa myöskään että viis siitä mitä kokee, ajattelee tai sitoutuu. Jos ei sitoudu Kristukseen, on väärällä tiellä ja vaarantaa pelastuksensa. Jos ajattelee syntisiä ajatuksia ja tekee syntisiä tekoja, niin on vaarassa eksyä tieltä. Yleisesti ottaen uskonelämän kokemukset, ajatukset ja sitoutumiset ovat oleellisia kilvoittelun tiellä - uskonelämä on juuri ne. Sitoutumista Kristukseen keskellä maailmaa.

OK, minä olen aikaisemmin luullut, että pelastukselle on ehdot, mm. tietynsisältöinen usko. Miksi esimerkiksi lähetystyötä tehdään, jos uskon sisällöllä ei ole merkitystä? Ateismihan on maailmassa marginaalinen ilmiö. Ei lähetystyötä kai ateistien vuoksi tehdä. Jos Jumala pelastaa kenet pelastaa uskon sisällöstä riippumatta, niin mikä lähetystyötä motivoi?

OK, minä olen aikaisemmin luullut, että pelastukselle on ehdot, mm. tietynsisältöinen usko. Miksi esimerkiksi lähetystyötä tehdään, jos uskon sisällöllä ei ole merkitystä? Ateismihan on maailmassa marginaalinen ilmiö. Ei lähetystyötä kai ateistien vuoksi tehdä. Jos Jumala pelastaa kenet pelastaa uskon sisällöstä riippumatta, niin mikä lähetystyötä motivoi?[/quote]Jumalalla on valta pelastaa kenet haluaa, mutta Hän on silti ilmoittanut yhden varman tien taivaaseen, joten toki haluamme sille tielle kutsua muitakin.

Eikä pelastus oli jokin täysin tuonpuoleinen ja metafyysinen asia, vaan tätä elämää eletään tulevaa varten ja tässä maailmassa kasvetaan uuteen. Ainakin itse koen uskonnon nimenomaan asiana, joka on tässä ja nyt.

OK, minä olen aikaisemmin luullut, että pelastukselle on ehdot, mm. tietynsisältöinen usko. Miksi esimerkiksi lähetystyötä tehdään, jos uskon sisällöllä ei ole merkitystä? Ateismihan on maailmassa marginaalinen ilmiö. Ei lähetystyötä kai ateistien vuoksi tehdä. Jos Jumala pelastaa kenet pelastaa uskon sisällöstä riippumatta, niin mikä lähetystyötä motivoi?[/quote]
Olisit lukenut kommenttini loppuun asti.

Kyllä minä luin sen loppuun saakka. Ristiriita vain yhä säilyy. Teot, puheet ja muut muotoilut ovat keskenään absurdin ristiriitaisia. Kun kristitty lausuu totuuden, siihen ei pidä koskaan luottaa, koska toisessa yhteydessä hän itse tai joku toinen kristitty kiistää sen joko sanoillaan tai teoillaan.

Tätä te nimitätte uskoksi. Minusta se ei ole uskoa tai ainakaan minulle se ei olisi uskoa. Minä nimitän tuota oman pään sisäisiksi tunteiksi, joita ruokitaan älyllisellä pyörittämisellä ja sosiaalisemotionaalisilla ärsykkeillä. Jos kristityillä olisi oikeasti pyhän hengen ohjaama käsitys asioista, niin eivät tuollaiset ristiriidat olisi mahdollisia. Jos ei sitten todellakin ole niin, että Jumala sallii kaikenlaiset tulkinnat ja pyhä henki kuiskuttelee itse kullekin mitä kuiskuttelee.

Sama keskustelutyyli on toki tuttu muualtakin, esimerkiksi feminismistä. Ensin esitetään väitteitä, sitten aletaan kiertää niitä.

10 syytä, miksi feminismi ei tarkoita tasa-arvoa | Miesasia

Minusta sinä et nyt kohtele oikeudenmukaisesti niitä kommentteja joita täällä on ollut. Ei kukaan tosi kristitty ajattele että “Jumala sallii kaikenlaiset tulkinnat”. Siitä on osoituksena tälläkin saitilla sadat oppia luotaavat keskustelut ja esille nousseet erilaiset käsitykset. Pyhällä Hengellä ei ole monia totuuksia vaan yksi ainoa totuus.

Mutta tässä on tärkeää ymmärtää että vaikka onkin olemassa ainoastaan yksi Jumalan totuus, niin me ihmiset emme käsitä sitä 100%:sti. Jos vaikka käsittäisimmekin sen jotensakin oikein, emme kuitenkaan kykene elämään 100%:sti oikein, niinkuin tulisi elää. Siksi meidän on pakko osoittaa armollisuutta ja kärsivällisyyttä toisiamme kohtaan (vaikka siinä monesti onnistummekin vain huonosti).

Tämä raadollisuuden tuntien myös Pyhä Henki on ilmoittanut:

“Niin minä vangittu Herrassa neuvon teitä, että te siinä kutsumisessa, johon te kutsutut olette, niin vaeltaisitte kuin sopii, Kaikella nöyryydellä, siveydellä ja pitkämielisyydellä, ja kärsikäät toinen toistanne rakkaudessa.
Ahkeroitkaat myös pitämään hengen yhteyttä rauhan siteen kautta” (Ef. 4:1)

Kristitty elää jokapäiväisen armon varassa, kilvoittelee kohti voitonkruunua parhaansa mukaan, koska se on Jumalan tahto. Silti joka päivä rikotaan ajatuksin, sanoin ja töin, mutta juuri sen takia riiputaan iankaikkisen, kestävän armon varassa.

Kristillisyydessä käydään jatkuvasti rajaa maailman ja harhaoppien kanssa. Sen syvin ja keskeisin sisältö on kuitenkin armo. Kyse ei ensisijassa ole säännöistä, silmin nähtävistä ja selvästi vedetyistä toiset ulos sulkevista rajoista ja byrokraattisen vihamielisestä suhtautumisesta kaikkeen mikä ei ole 100%:sti tämän mukaista.

Ennenkaikkea tulee osoittaa pitkämielisyyttä niitä heikkouksia ja horjumisia kohtaan joita tehdään vaelluksen ja uskomisen heikkoudessa. Jumalamme armahtaa meitä, meidänkin tulee kärsiä toisiamme. Jossain määrin sitä tapahtuukin.