Jos ihmisen uskoon ei liity sisäisiä ristiriitoja tai tarvetta pyrkiä kohti jotain tavoitetta, niin onko se uskoa ollenkaan? Jos ihminen on uskossaan niin luottavainen, ettei hän koe tekemistensä tai kokemuksensa tai ajatustensa horjuttavan uskoaan tai vaikuttavan kohtaloonsa, niin voiko tällaisen ihmisen sanoa olevan uskossa?
Näitä ihmisiä on kai jonkin verran. He eivät ehkä osallistu seurakunnan toimintaan, mutta heillä on perususko, joka vain on ilman syvempää sisältöä, ristiriitoja tai päämääriä.
Kuinka tällaiseen uskoon tulisi suhtautua?