Onko huoleton usko uskoa?

Jos ihmisen uskoon ei liity sisäisiä ristiriitoja tai tarvetta pyrkiä kohti jotain tavoitetta, niin onko se uskoa ollenkaan? Jos ihminen on uskossaan niin luottavainen, ettei hän koe tekemistensä tai kokemuksensa tai ajatustensa horjuttavan uskoaan tai vaikuttavan kohtaloonsa, niin voiko tällaisen ihmisen sanoa olevan uskossa?

Näitä ihmisiä on kai jonkin verran. He eivät ehkä osallistu seurakunnan toimintaan, mutta heillä on perususko, joka vain on ilman syvempää sisältöä, ristiriitoja tai päämääriä.

Kuinka tällaiseen uskoon tulisi suhtautua?

Onko oltava välttämättä joku sisäinen ristiriita?
Jos Jeesus sanoi: “Minun rauhani minä annan teille…”, eikö se ole ristiriidoista ja epäilyksistä vapaa olotila?

Niin kuin metsätie harvoin on yhtä ja samaa kangasmaisemaa tai vetistä jänkää, harvoin taivastiekään on yhtä rauhaa, oman puutteellisuuden havaitseminen, elämän tilanteet sun muut tuovat tietysti epäilyksiäkin, mutta ei kai se ole mikään uskon mitta, vai onko?
Eikö epäilys tai ristiriita ole ilmausta siitä, että olen heikko… joka kumminkin saan turvata sanaan joka kaiken lupasi, sen tärkeimmän: pelastuksen.