Lasten kirkkokäyttäytyminen

Hei.

Pelkkä otsikko saanee joidenkin herkkänahkaisten ohimosuonet sykkimään. Kirjoitan kuitenkin kahden lapsen isänä minua viime aikoina vaivanneesta asiasta.

Käyn kaksi ja neljä vuotioiden tyttärieni kanssa kolmistaan kirkossa. Ihan viime aikoina minua on alkanut ahdistaa, kun en saa heitä yksin pysymään kovin hyvin aisoissa. Onneksi kirkon leikkinurkassa voi telmiä melko vapaasti, mutta silti tasapainoilen sen kanssa, miten paljon tavaroita saa lentää tai ääntä kuulua. En ole saanut tuomitsevia katseita tai mitään, mutta toisinaan oloni on vaivaantunut.

Tuon ikäisiä kun on vaikea rauhoittaa paikassa, jossa heillä on tylsää eikä edes ikätovereita läsnä, joiden vieraus saattaisi hiukan vieraskoreuden muodossa hillitä. Kuitenkin koen tärkeäksi, että lapset kävisivät kanssani kirkossa.

Mitä ajatuksia tämä herättää teissä, vai herättääkö mitään?

Minä paheksun syvästi. Kyllä lapset saa totutettua istumaan pyhäpuvuissa hiljaa tukka kammattuna selkä suorana arvokkaasti tunnin tai pari, jos vain on oikea asenne.

…jos joku on samaa mieltä niin lähettäköön yksityisviestin, minulla olisi myynnissä pari sulkaa arkkienkeli Gabrielin siivistä sekä alkuperäinen, Jeesuksen omin käsin kirjoittama Raamattu.

King James Version?

[quote=“Norsula, post:1, topic:2310”]Hei.

Pelkkä otsikko saanee joidenkin herkkänahkaisten ohimosuonet sykkimään. Kirjoitan kuitenkin kahden lapsen isänä minua viime aikoina vaivanneesta asiasta.

Käyn kaksi ja neljä vuotioiden tyttärieni kanssa kolmistaan kirkossa. Ihan viime aikoina minua on alkanut ahdistaa, kun en saa heitä yksin pysymään kovin hyvin aisoissa. Onneksi kirkon leikkinurkassa voi telmiä melko vapaasti, mutta silti tasapainoilen sen kanssa, miten paljon tavaroita saa lentää tai ääntä kuulua. En ole saanut tuomitsevia katseita tai mitään, mutta toisinaan oloni on vaivaantunut.

Tuon ikäisiä kun on vaikea rauhoittaa paikassa, jossa heillä on tylsää eikä edes ikätovereita läsnä, joiden vieraus saattaisi hiukan vieraskoreuden muodossa hillitä. Kuitenkin koen tärkeäksi, että lapset kävisivät kanssani kirkossa.

Mitä ajatuksia tämä herättää teissä, vai herättääkö mitään?[/quote]

Käykää edelleen kirkossa. Eikä tuollaisesta kannata ahdistua. Lapset ovat lapsia. Piristävää se yleensä vain on, kun heitä on kirkossa.

Ei ehkä selkä suorana eikä kahta tuntia, mutta voin omasta kokemuksesta sanoa, että ihan mahdollista on lapsen oleilla siellä kirkonpenkissä sen yhden messun viikossa, ja jopa hiljaa :stuck_out_tongue: Liian tiukkis ei pidä olla. Mutta en tiedä, tykkäänkö hirveästi leikkinurkka-ajatuksesta - en pidä sitä vääränäkään, mutta minusta on hienoa nähdä perheitä osallistumassa messuun yhdessä, pienimmät lapset vanhemman sylissä, vähän isommat vieressä istuen. Se, kuinka hyvin lapsi tottuu messussa hiljentymiseen, vaihtelee toki yksilöittäin, ja päätökset on tehtävä sen mukaan. Mutta veikkaisin, että ympäristö vaikuttaa paljon siihen, miten useimmat lapset käyttäytyvät: leluja täynnä olevassa leikkinurkkauksessa pääsee tietenkin ilon- ja harmistuksen hihkaisuja sekä askelten töminää, mutta kuvakirjan ääressä äidin vieressä meno saattaa olla rauhallisempaa.

Arvostan sitä, että sain itse seurata messua pienestä pitäen, vaikka välillä viereisessä penkkirivissä istuvan lapset vilkkuvat kengät (niitä näki yhdessä vaiheessa paljon!) olivat papin puuhastelua mielenkiintoisempaa seurattavaa. Nytkään messu ei aina tunnu maailman mielenkiintoisimmalta asialta, mutta se on tuttu ja turvallinen, ja tapahtuma, johon kaikki sylivauvasta lähtien ovat tervetulleita ottamaan osaa - siksi pitäisin hyvänä, että lapset saisivat olla muun kirkkokansan parissa, ei omassa tilassaan (joissain seurakunnissa taitaa olla tapana, että lapset viedään kokonaan pois sunnuntaikerhoon tms. messun ajaksi, ja henk. koht. pidän tätä ajatusta tosi vieraana).

Sai lapset istumaan kirkonpenkkiin tai ei, pitäisin erittäin hyvänä heidän ottamisensa mukaan messuun! Tiedän ihmisiä, jotka valittavat kirkossa vipeltävistä taaperoista, mutta lasten oikeus on saada olla kirkossa, vaikka he välillä eksyisivätkin vaarallisen lähelle vetämään alttariliinan kynttilöineen kaikkineen alas (:pyhimys:) - miten muutenkaan lapset parhaiten oppivat, että kirkossa käydään?

King James Version?[/quote]

Kirjoittiko hän muka muitakin??

[quote=“Antti Valkama, post:2, topic:2310”]Minä paheksun syvästi. Kyllä lapset saa totutettua istumaan pyhäpuvuissa hiljaa tukka kammattuna selkä suorana arvokkaasti tunnin tai pari, jos vain on oikea asenne.

…jos joku on samaa mieltä niin lähettäköön yksityisviestin, minulla olisi myynnissä pari sulkaa arkkienkeli Gabrielin siivistä sekä alkuperäinen, Jeesuksen omin käsin kirjoittama Raamattu.[/quote]Niin saa. Kun lapsia ahkerasti piiskaa pienestä pitäen aina kun ne pitävät ääntä, niin kyllä ne äkkiä oppivat istumaan aivan hievahtamatta. Tai tällaista ainakin joku netissä on väittänyt. Menetelmällä on toki varsin vakavat sivuvaikutukset lapsen yleisen hyvinvoinnin kannalta, ja se on lisäksi laitonta,`joten sen kokeilemista ei voi suositella kenellekään, mutta sitähän et asettanut esteeksi. Joten mitäs ne arkkienkelin sulat maksaisi?

[quote=“Nienna, post:5, topic:2310”]Ei ehkä selkä suorana eikä kahta tuntia, mutta voin omasta kokemuksesta sanoa, että ihan mahdollista on lapsen oleilla siellä kirkonpenkissä sen yhden messun viikossa, ja jopa hiljaa :stuck_out_tongue: Liian tiukkis ei pidä olla. Mutta en tiedä, tykkäänkö hirveästi leikkinurkka-ajatuksesta - en pidä sitä vääränäkään, mutta minusta on hienoa nähdä perheitä osallistumassa messuun yhdessä, pienimmät lapset vanhemman sylissä, vähän isommat vieressä istuen. Se, kuinka hyvin lapsi tottuu messussa hiljentymiseen, vaihtelee toki yksilöittäin, ja päätökset on tehtävä sen mukaan. Mutta veikkaisin, että ympäristö vaikuttaa paljon siihen, miten useimmat lapset käyttäytyvät: leluja täynnä olevassa leikkinurkkauksessa pääsee tietenkin ilon- ja harmistuksen hihkaisuja sekä askelten töminää, mutta kuvakirjan ääressä äidin vieressä meno saattaa olla rauhallisempaa.

Arvostan sitä, että sain itse seurata messua pienestä pitäen, vaikka välillä viereisessä penkkirivissä istuvan lapset vilkkuvat kengät (niitä näki yhdessä vaiheessa paljon!) olivat papin puuhastelua mielenkiintoisempaa seurattavaa. Nytkään messu ei aina tunnu maailman mielenkiintoisimmalta asialta, mutta se on tuttu ja turvallinen, ja tapahtuma, johon kaikki sylivauvasta lähtien ovat tervetulleita ottamaan osaa - siksi pitäisin hyvänä, että lapset saisivat olla muun kirkkokansan parissa, ei omassa tilassaan (joissain seurakunnissa taitaa olla tapana, että lapset viedään kokonaan pois sunnuntaikerhoon tms. messun ajaksi, ja henk. koht. pidän tätä ajatusta tosi vieraana).

Sai lapset istumaan kirkonpenkkiin tai ei, pitäisin erittäin hyvänä heidän ottamisensa mukaan messuun! Tiedän ihmisiä, jotka valittavat kirkossa vipeltävistä taaperoista, mutta lasten oikeus on saada olla kirkossa, vaikka he välillä eksyisivätkin vaarallisen lähelle vetämään alttariliinan kynttilöineen kaikkineen alas (:pyhimys:) - miten muutenkaan lapset parhaiten oppivat, että kirkossa käydään?[/quote]Tämä vastaa sitten oikeasti omaa ajatteluani. Leikkinurkkaus ei välttämättä ole hyvä juttu, ei myöskään koko messun ajan kestävä pyhäkoulu tai vastaava. Saarnan aikana oleva pyhäkoulu taas on hyvä juttu, koska lapselle juuri saarna on se osa messua, josta ei oikein saa mitään irti. Jos sellaista ei ole, niin on kai tyydyttävä siihen, että lapsille on jotain kirjoja katseltavaksi tms. Siinä on sitten perhekohtaisia eroja, hyväksytäänkö kirkkokirjoiksi vain kristillisaiheiset kirjat ja lehdet vaiko ylipäätään kaikki lasten materiaali. Molempia kantoja voinee perustella ihan hyvin. Teki mitä tahansa, voi kirkkomummoilta tulla paheksuvia katseita (mua lapsena mulkoiltiin ainakin jalkojen heiluttelusta!), joten ne kannattaa jättää omaan arvoonsa. Pääasia on, että lapset käyvät kirkossa, ja se on heille luonnollinen asia eikä vastenmielistä! Sillä, että lapsena tottuu käymään kirkossa, on oikeasti iso merkitys myöhemmän elämän kannalta.

Aloitusviestissä Norsula mainitsi käyvänsä lasten kanssa kolmestaan kirkossa. Viestistä ei käynyt ilmi, onko Norsula mahdollisesti yh-isä vai onko perheessä toinen aikuinen, joka ei tule kirkkoon. Mikäli tilanne on jälkimmäinen, niin täytyy kyllä onnitella päättäväisyydestä lasten kirkkoon viemisen suhteen! Monelta jäisi tuollaisessa tilanteessa helposti lapset kotiin.

Minäkin olen Niennan kanssa samoilla linjoilla. Minut on viety lapsena kirkkoon ja olen vienyt omat lapseni pienenä kirkkoon. Kummassakin tapauksessa molemmat vanhemmat olivat mukana. Juokseminen ja kiljuminen eivät tulleet vähän isommilla kysymykseenkään ja jos pieni välillä kiljahtaa, niin se ei haittaa mitään. Leikkinurkkauksia vierastan, mutta jotain omaa voi lapsella olla mukana kirkossa. Onpa yksi pehmolelukin siunattu ehtoollispöydässä.

Minusta on hieno asia, että otat lapset kanssasi mukaan kirkkoon, Norsula. Uskon, etteivät lapset yleisesti ottaen vaivaa ketään ja ihmiset ymmärtävät kyllä sen, että lapset voivat joskus äännellä. Joku ei tietysti ymmärrä, mutta ei siitä pidä pahastua. On ihmisiä, joita lapset haittaavat ylipäänsä missä tahansa. Toisaalta lapsillekin on hyvä opettaa kirkkokättäytymistä ja joskus on hyvä vaatia rauhoittumista. Olen sellaistakin nähnyt, että lapset huitelevat missä vaan ja vanhempia ei vähemmän kiinnosta.

Minusta tässä voimme kaikki oppia. Vanhemmat, muu kirkkokansa ja lapset. Toimitaan ottaen toiset huomioon ja otetaan toisemme huomioon.

Muistelen itse omia lapsuuden kirkkokokemuksia. Meillä ei käyty kovin usein kirkossa. Mutta kirkossa käyminen oli aina minulle vaikuttava kokemus. Kirkko oli paikkana valtavan vaikuttava. Koin lapsena aina erityistä pyhyyttä, tosin toisten isovanhempien moderni kirkko ei siinä ollut niin vaikuttava. Mutta kotikirkon suuret kullatut kynttiläkruunut, maalaukset, yms. jo toivat erityisen tunteen. Ja urkujen soitto ja liturgia loivat ihmeellisen pyhän tunnelman. Muistelen, että edeltäkäsin annetut ohjeet, että pitää olla nätisti, eivät olleet vaikeita. Kun oli sellainen erityinen pyhän tunnelma. Toki oli aina aika villiä pikku-cymbusta valmennettu klassisella kiristys-lahjonta-uhkailu-metodilla. Mutta liturgia oli jotenkin siten pyhä, että lapsikin ymmärsi, ettei sovi riehua. Kun olin jo kolmevuotiaana oppinut lukemaan, niin en muista sit vanhempia asioita. Lapsena saarnan aikana luin virsikirjaa. Ei ollut mitään namusia tai puuhakirjoja. Toki selvästi tiesin, että pitää olla nätisti, ettei häpäisisi vanhempia tai isovanhempia, jotka olivat ottaneet mukaan kirkkoon. Olihn siitä luvassa myös se, että joku täti tai setä tulisi kehumaan kilttiä lasta. Toisenlaisessa tilanteessa olisi saanut kuulla muuta kotona…