Kielilläpuhuminen

En voi pitää kaikkea seurakunnissa ja uskovien elämässä esiintyvää kielilläpuhumista aitona Jumalan antamana armolahjana enkä saatuja profetioita oikeina profetioina. Jos kaikki olisi joka kerta suoraan Jumalalta saatua ja ehdottoman oikeaa ja luotettavaa, niin annettaisiin henkien arvostelemisen lahja seurakunnalle aivan turhaan.[/quote]
Oikeuttaako se sitten halveksimaan tätä armolahjaa?

Sitä pitäisi kysyä joltakulta sellaiselta, joka halveksii tätä armolahjaa.

Mielestäni ei Jumalan hyväksi näkemästä armolahjasta pitäisi puhua tähän sävyyn.

Itsekin kirjoittaessani vähän emmin sananvalintojeni kanssa. Halusin tähdentää voimakkaasti sitä, että profetioissa on mukana astian makua, lahjojen käytössä sielullisuutta ja ihmisen omia ajatuksia sanoman seassa. Emme saa henkilahjojen kautta sellaista välitöntä ilmoitusta, jonka voisi aina niellä kaiken sellaisenaan ja jolle voisi antaa saman arvon kuin sille Jeesuksen ja apostolien opetukselle, jonka löydämme Raamatusta.

Kun ihminen käyttää rukouselämässään kielilläpuhumisen lahjaa, silloin hän rukoilee, mitä Henki puhuttavaksi antaa. Silloin se on välitöntä ilmoitusta eli ihminen puhuu hengessä asioita, joita hän ei välttämättä edes ymmärrä.
Vasta siinä vaiheessa, kun kieliä aletaan tulkata, voi siihen ja usein tuleekin “astian makua”. :slight_smile:

Eiköhän meidän koko elämämme ole astiaelämää. :slight_smile: Jostain kumman syystä Jumala meitä astioita kumminkin täyttää ja käyttää.

Mitkään Pyhän Hengen lahjat eivät toimi vastoin Raamattua vaan vahvistavat sen sanoman. Mikään mikä sanotaan tai kirjoitetaan, eikä ole Raamatulla perusteltavissa, on siirrettävä syrjään, jätettävä omaan arvoonsa. “Vaikka enkeli taivaasti julistaisi …” Raamatun vastaisesti hän olkoon kirottu.

En lähtisi Eytykuksen tavoin ensisijaisesti välttelemään Armolahjojen ´tuotosta´, koska niin armolahjojen esiintymisissä vaikuttaa Pyhä Henki ja se sama Henki, Opastaja on lähetetty opastamaan tässäkin kaikkeen ja koko Totuuteen.

Astian maku ei ole ongelma kielilläpuhumisissa silloin, kun asianomainen rakentaa sillä itseään. Näytösluontoiset kielikalatukset ovat maan päältä tai maan “alta”. Sanoma voi tulla kielillä, mutta silloin on selitys ja itse pidän toivottavana, että se on muulta kuin ensin sanoma kielillä.

Usein kuitenkin, kun profeetta antaa Hengen ilmoituksen, hän saattaa ennen sitä ikäänkuin rukoilla kielillä, rakentaen itseään.

Minusta nuo topicit, Vieraat kielet, tai Eri kielet eivät jotenkin täsmää kyseisen armolahjan olemuksen kanssa.
“Kielilläpuhuminen”, tai kielillärukoilu, on jotenkin täsmällisesti ilmiön olemus.

Vieraat kielet viittaavat mihin tahansa muuhun kieleen, jonka kukin voi opiskellessaan oppia. Kielilläpuhuja ei käy keskusteluja vieraskielisen ihmisen kanssa. Kielillärukoilija ei järjellä ymmärrä, mitä rukoilee, tai puhuu, mutta PHenki kuitenkin ohjaa rukouksen ajan, kehoittaen, tai varoittaen, saattaa myös keskeyttämään rukouksen, sillä joskus vihollinenkin pyrkii linjoille. On myös osattava olla hiljaa.

Se liittyy hengessärukoiluun ja hengessäkielillärukoilu kuvaisikin sitä lähinnä. Itse rukous ei perusolemukseltaan poikkea myöskään omalla, eli esim. suomenkielellä, Hengenvaikutuksessa, tietynlaisessa matalanprofiilin hurmostilassa rukoilua, tai puhetta.

Itse (rukous)tapahtuma, eli millä tavoin Pyhä Henki vaikuttaa tai “täyttää”, voi olla kulloinkin hiukan erilainen. Joskus kielillärukoilu on muutaman lauseen toistamista, silloin ei ilmeisesti ole mitään akuuttia, laajempaa asiaa Yläilmoihin, tai sieltä rukoilijalle, rukous on ehkä muutaman sanan ylistystä. Jos kielilläpuhetta ei ikäänkuin tule, on parasta olla puhumatta, Henkeä ei voi käskeä. Monet uudestisyntymättömät karismaatikot kylläkin tekevät tätä, mikä on Jumalan kunnioituksen puutetta ja vailla aitoa PH:ä, lähinnä henkien manausta ja heidän olisikin parempi ensin itse mennä polvilleen ja suostua Jumalan tahtoon, kuin pyrkiä alistamaan Jumalaa ja PH:ään omaan tahtoonsa. Tuollainen toiminta ei ole alkuunkaan PH:n toimintaa, vaan ihmislihasta syntyvää, myös taustamotiivit ovat lihalliset, eli rahallinen bisnes. Nämä pilkkaavat PH:ä. Jumalasta syntynyt uskova ei eksy näihin.

Toisissa tilanteissa taas voi kokea kuin Hengen humauksen ympärillään ja kielilläpuhe alkaa monipuolisena, asiaa tulee. Sitten kun alkaa sanojen toisto, esim. rukouksen lopussa, Henki antaa ymmärtää, että tässä on loppukiitoksen sanat ja voi ihan itse päättää kielillärukoilun sanomalla “aamen”.

Sain jokin aika sitten luettua loppuun Cleopa Ilien Ortodoksisesta uskosta. Siinä Ilie opettaa (s. 270-287) minusta mainiosti mm. uusilla/vierailla kielillä puhumisen ihmeestä eli glossolaliasta. Nykykreikankielisessä UT:ssa käytetään nimenomaan termiä glossolalia (esim. 1.Kor. 14:5,22), joten käytän itsekin siksi sitä. Seuraavassa referoin hieman hänen ajatuksiaan:

Ensimmäisen kristillisen helluntain aikaan juutalaisia asui paljon diasporassa ympäri Välimeren aluetta. VT:n laki määräsi kuitenkin kaikkia juutalaisia matkustamaan kolmesti vuodessa (pääsiäinen, helluntai, lehtimajanjuhla) Jerusalemiin suorittamaan määrätyt uhrit, puhdistautumismenot ja maksamaan temppeliveron. Tämän takia helluntaina Jerusalemissa oli paljon porukkaa kaikkialta. Muualta tulleilla ei kuitenkaan ollut välttämättä Jerusalemissa käytettyä rahaa tai uhrieläimiä mukanaan, minkä takia temppelissä oli rahanvaihtajia ja eläinten kauppiaita heitä varten.

Parissa sukupolvessa diasporassa asuvat luonnollisesti unohtivat entisen kielensä. Tästä huolimatta heidän tuli matkustaa Jerusalemiin pysyäkseen juutalaisina, sillä poisjäänti oli sallittua vain erityisen painavista syistä. Nämä diasporasta helluntaita varten Jerusalemiin tulleet selittävät sen, miksi helluntaina oli niin paljon erikielistä - Ilien mukaan ainakin 15:ä eri kieltä puhunutta - porukkaa paikallisten asukkaiden lisäksi.

Glossolalia on Jumalan kirkolle antama väliaikainen - eikä erityisen suuri - lahja. Profetoimisen ja tulkitsemisen armolahjat ovat arvokkaampia kuin kielilläpuhumisen lahja. Kielilläpuhumista ei mainita hengen hedelmien listassa (Gal. 5:22,23). Näin ollen sitä ei tarvitse edellyttää keneltäkään uskovalta taikka pitää minään uskovan tunnusmerkkinä. Listassa mainitut hengen hedelmät ovat ikuisia ja pysyviä, kun taas kielilläpuhumisen oli tarkoituskin lakata (1. Kor. 13:8). Silloinkin kun se oli voimassa, se annettiin vain harvoille ja valituille (1. Kor. 12:10).

Kun Pyhä Henki laskeutui apostolien päälle ja he saivat lahjan osata puhua yhteensä ainakin 15:llä kielellä, niin he puhuivat täysin ymmärrettäviä, todellisia kieliä ja heidän puheensa kertoivat Jumalan suurista töistä (Ap.t. 2:11). Vierasmaalaiset ymmärsivät puheen ilman kenenkään uskovan tulkitsemista. Ainoastaan paikalliset asukkaat eivät ymmärtäneet apostolien puhetta, koska nämä puhuivat heille uusilla, vierailla kielillä. Apostoleja pilkanneet olivat paikallisia, Jerusalemissa asuneita juutalaisia, ja juuri näille paikallisille asukkaille Pietari joutuikin selittämään, että mistä oli kyse: “Kuulkaa minua, juutalaiset, te kaikki, jotka asutte Jerusalemissa! (Ap.t. 2:14)”. Muualta tulleet ymmärsivät puheen eivätkä siksi pilkanneet, joten Pietarin ei tarvinnut osoittaa puhettaan heille.

Glossolalian ihme liittyikin aina tilanteisiin, jossa sanaa julistettiin vieraille kansoille, vieraiden kielten puhujille sekä sellaisille, jotka eivät vielä joko olleet lainkaan uskossa (Ap.t. 2:11) tai jotka olivat vasta aivan uskontaipaleensa alkuvaiheessa (Ap.t. 19:6). Glossolalia on näet tarkoitettu merkiksi niille, jotka eivät usko (1. Kor. 14:22). Vierailla kielillä puhumisessa ei ole mitään järkeä tilanteessa, jossa kaikki paikallaolijat ovat paikallisia, samaa kieltä puhuvia ihmisiä - ja lisäksi jo uskossa. Sellainen ei rakentaisi seurakuntaa.

Uskovat tarvitsevat profetoimista (=Jumalan sanan opettamista, selittämistä, tulkitsemista), kun taas uskosta osattomat tarvitsivat saarnaamista vierailla kielillä. Tämä auttoi kirkkoa sen alkuvaiheessa tavoittamaan nopeasti ihmisiä kaikista kansoista, jolloin “heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti” (Room. 10:18, Ps. 18:5 LXX).

Vieraiden kielten yksinään höpöttelemisestä on vain hyvin vähän hyötyä, ja kaikkien armolahjojen tulee koitua seurakunnan yhteiseksi hyödyksi (1. Kor. 12:7). Tulee suhtautua kielteisesti sellaisiin tulkintoihin, joissa kielilläpuhuminen esitetään sellaisena, ettei sen ole tarkoituskaan tulla ymmärretyksi tai jossa väitetään kristilliseksi glossolaliaksi jotain käsittämätöntä äännähtelyä, joka ei ole jotain todellsta kieltä.

Mark. 16:17 puhutaan “uusista kielistä”, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että puhuja saa kyvyn puhua jotain itselleen uutta, todellista vierasta kieltä. KR92 suomentaa: “he puhuvat vierailla kielillä”. Uudet kielet eivät tarkoita käsittämättömiä kieliä, sillä “Jumala ei ole epäjärjestyksen Jumala vaan rauhan Jumala” (1.Kor. 14:33) , ja miten sanoma voisi levitä maan ääriin kielellä, jota kukaan ei ymmärrä?

Jerusalemissa tilanne oli se, että paikalliset asukkaat eivät ymmärtäneet apostolien puhumia vieraita kieliä, kun taas Korintissa tilanne oli se, että kukaan ei ymmärtänyt: kaikki kuulijat olivat näet paikallisia, joten he eivät tietenkään ymmärtäneet Hengen vallassa olleiden puhujien vieraskielistä puhetta. Paavali osoittaa, että koska korinttilaiset ovat uskossa, heidän ei tulisi keskittyä asiaan, joka on tarkoitettu merkiksi epäuskoisille, vaan heidän tulisi keskittyä asioihin, jotka rakentavat uskovaa seurakuntaa ja koituvat yhteiseksi hyödyksi. Muun muassa sanan profetoimisen kyky on tällainen asia.

Pietarin mielestä 1. kristillisen helluntain ihmeessä oli kyse profeetta Joelin ennustamasta asiasta, joten tästä voidaan päätellä, että jo tuolloin ihmiskunta eli “viimeisiä päiviä”. Koska elämme viimeistä aikakautta, mitään tuhatvuotista valtakuntaa ei tarvitse enää odottaa, sillä Jumalan valtakunta on jo tullut lähelle. Se, että glossolalia on ort. kirkossa lakannut, on osoitus siitä, että kirkko on Jumalan mielestä uskossa ja että se ei enää tarvitse lahjaa, joka oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi merkiksi epäuskoisille.

Ilie siteeraa myös pyhän Johannes Krysostomoksen 1. saarnaa helluntaina. Siinä hän mainiosti opettaa, että kielilläpuhumisen lakkaaminen ei ole osoitus siitä, että Jumala ei arvostaisi meitä, vaan asia on aivan päinvastoin: Jumala on menetellyt näin, koska hän arvostaa meitä ja on halunnut saattaa julkiseksi uskomme - sen, että me uskomme häneen ilman takeita ja tunnusmerkkejä.

Ne, jotka eivät vielä ole joko uskossa tai joiden uskonymmärrys on vasta vähäinen ja alkuvaiheessa, luonnollisesti herkästi erehtyvät opettamaan kielilläpuhumisesta väärin ja täysin päinvastaisesti kuin mitä Johannes Krysostomos opetti. Eli että mitään merkitsemätön äänteiden toistelu saman äidinkielen jakavien keskuudessa olisi muka merkki Jumalan erityisestä siunauksesta tai erityisen vahvasta uskosta tai Pyhän Hengen läsnäolosta tmv.

En oikein ymmärrä, että yksikseen tai julkisestikaan (selitettynä) kielilläpuhuminen olisi jotenkin pahasta, ellei sitä käytetä manipuloimiseen, itsekorotukseen tms. Omiaan ja joutavia puhuvat monet papit ja saarnaajat ihan suomeksikin. Kielillä itsekseen puhuva ei ainakaan puhu omiaan niin, että toiset sen vuoksi tulisivat väärin opetetuiksi.

Oma kokemukseni on hyvin eri kuin Jemiman. Voin puhua milloin vain, ja päätän järjellä, käytänkö kieltä vai ei. Mitään erityistä tuntemustilaa, kehotusta tai lopputunnistetta ei ole, ellei kehotuksena voi pitää sitä, että asia, josta tahdon Jumalalle puhua, on niin vaikea ja ahdistava, etten osaa sitä suomeksi ilmaista.

Tiedän puhuttuani sopertaneeni asiani Isälle, joka tietää ja ymmärtää. Se on turvallista ja selkeää. Tässä ei ole mitään suurta, hurmahenkistä draamaa. Eikä se taatusti ole

Joskin uskon, että rukouksen mahdollisuus, oli rukous sitten normikieltä, slangia, yhden sanan tai lauseen toistoa, musiikin kieltä, visuaalis-fyysistä kieltä (kynttilän sytytys, ikonin kumartaminen, rukousmatto tai -jakkara tmv.), kielilläpuhumista tai mitä muuta kieltä tahansa, on minusta hyvän Jumalan suloinen lahja, jossa Pyhä Henki on aina läsnä rukoilemassa yhdessä minun henkeni kanssa.

Jeps. Taas väärinymmärrys. :frowning:

Kielilläpuheen eli -rukoilun voi itse täysin järjellisesti aloittaa, kuten minkä tahansa puheen, siltikin se ei ole aivan sama kuin esim. aloittaa puhua englantia, vaan puhe tulee ihmisen sisältä, vielä luonnollisemmin kuin oma äidinkieli, ikäänkuin soljuu. Suomea puhuessa joutuu pika-ajattelemaan omat sanansa, kielilläpuhe tulee “muualta”, aivan kuin “itsestään”, mutta sen salliminen ja valikoiminen, puhuako, vai ei, tulee kuitenkin tahdonalaisesti. Myös rukouksen aikana PH kaiken aikaa ohjaa, ikäänkuin kannustaa, tai saattaa varoittaa.

Tarkoitin, ettei kielilläpuhe ole sellaista osaamista kuin jonkin vieraan kielen osaaminen, tai että sillä voisi käydä ymmärrettäviä keskusteluja. Jossain lähetysmailla on tosin äärimmäisen harvasti näinkin käynyt, lähetyssaarnaajan saadessa jonkun viidakkokielen sanat ja ymmärtäen keskustelleen alkuasukkaan kanssa, julistaen evankeliumia. Tämä ei kuitenkaan ole itse kielilläpuhetta, vaan tällainen on erillinen ihme, jossa tosin henkilö puhuu toista kieltä.

Kielillärukouksen aloitus on tietenkin myös oman halun mukaista. Voin mennä polvilleni ja aloittaa, samoin lopettaa. Avaan vain suuni ja alan puhua, myös esim. ulkona metsäpolkuja kävellessä.

[quote=“Proxy, post:31, topic:742”]Tiedän puhuttuani sopertaneeni asiani Isälle, joka tietää ja ymmärtää. Se on turvallista ja selkeää. Tässä ei ole mitään suurta, hurmahenkistä draamaa. [- -]

Joskin uskon, että rukouksen mahdollisuus, oli rukous sitten normikieltä, slangia, yhden sanan tai lauseen toistoa, musiikin kieltä, visuaalis-fyysistä kieltä (kynttilän sytytys, ikonin kumartaminen, rukousmatto tai -jakkara tmv.), kielilläpuhumista tai mitä muuta kieltä tahansa, on minusta hyvän Jumalan suloinen lahja, jossa Pyhä Henki on aina läsnä rukoilemassa yhdessä minun henkeni kanssa.[/quote]

Jos joku asia on turvallista tai siihen ei liity “suurta draamaa” tai itsekorostusta, niin se ei vielä tarkoita sitä, että se olisi kirkon opetukseen sisältyvää tai kirkon mielestä ihmiselle hyväksi.

Kynttilän/tuohuksen sytyttäminen, ikonin edessä kumartaminen, rukousmaton käyttö ja ev.lut. kirkossa jopa slangiksi rukoileminen voivat olla osa kirkon uskoville jäsenilleen opettamia hartaudenharjoittamisen muotoja ja siten osa kristillistä elämäntapaa. Mutta näyttäkääpä minulle joku piispa, joka opettaa seurakuntaa puhumaan kielillä.

Ei sellaisia ole, koska merkityksettömien äänteiden toistelu ei kuulu kristilliseen hartauselämään, vaan se on aina harjoittajansa oma juttu. Juuri sitä individualistista toimintaa, jota traditiottomuus synnyttää.

Kuitenkin sattuu olemaan niin, että Raamattu ei kehoita tekemään mitään näistä, sen sijaan Raamattu kyllä kehoittaa tavoittelemaan kielillä puhumisen armolahjaa. Paavali itse myös kertoo rukoilevansa kielillä paljon.

Kyllä puhuu, vaikka sinä et siitä olisikaan kuullut. Rukous ja lampukat kuuluvat yhteen. Ihminen etsii Jumalan kasvoja (Ps. 27:8), ja musteen avulla tehtyjen kirjainten tai ikonien avulla opimme tuntemaan Hänet. Jumala itse käski tehdä mm. kerubien kuvat. Kumarramme, koska Herrammekin kumarsi rukoillessaan (Matt. 26:39) ja jo VT:n aikaan tehtiin niin (2.Aik. 29:28). Toistelemme samoja rukouksia moneen kertaan, koska Herrammekin teki rukoillessaan niin (Matt. 26:44). Rukousmattojen, -liinojen ja käspaikkojen käyttö on myös mahdollista, rukoilihan Jaakobkin kangasta vasten (1. Moos. 47:31). Teemme ristinmerkkejä, jotta täyttäisimme sanat “tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa” (1. Kor. 6:20) ja “jotta myös Jeesuksen elämä tulisi näkyviin kuolevaisessa ruumiissamme” (2. Kor. 4:10,11). Miten siis voit sanoa, että Raamattu ei sano noista mitään??

Paavalihan nimenomaan kehottaa tavoittelemaan arvokkaimpia armolahjoja ja toteaa, että profetointi on arvokkaampaa kuin monien kielien osaaminen - ja kaikkein arvokkain lahja on rakkaus. En tosiaan ymmärrä, että miten 1.Kor. 14:n voi ymmärtää kehotukseksi kielilläpuhumiseen, kun hän nimenomaan opettaa, että on sitä arvokkaampia lahjoja, joita tulisi tavoitella (“nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi” ja että “jos kiität Jumalaa vain hengelläsi, miten paikalla oleva ulkopuolinen voi sanoa kiitokseesi aamenen, kun hän ei ymmärrä mitä sanot”. Lopuksi hän sanoo, että kielilläpuhumista ei ole lainkaan tarkoitettu merkiksi uskoville, vaan niille, jotka eivät usko. Tämän jälkeen hän rajoittaa vielä puhujien määrän 2-3:een ja jos ei ole tulkkia, niin silloin vieraalla kielellä puhujan tulee vaieta kokonaan. Sitten hän vielä sanoo, että puhumisen pitää tapahtua hyvässä järjestyksessä ja arvokkaasti ja että naisten tulee vaieta. Tämä lienee vaientanut melko tehokkaasti kaiken sellaisen puheen, joka ei ole koitunut koko seurakunnan rakennukseksi. Kotonaanhan jokainen voi sitten puhua tai olla puhumatta.

Koska Korintissa vaikuttaa olleen jonkinlainen ongelma sen suhteen, että ihmiset ovat puhuneet vierailla kielillä ilman selittäjää omille maanmiehilleen, niin Paavali vastaa hänelle esitettyyn kysymykseen ja sen jälkeen hän vasta pääsee palauttamaan mieliin sen evankeliumin, jonka hän on julistanut korinttilaisille aiemmin. Tästä voi implisiittisesti tulkita, että hän ei ole aiemmin opettanut kielilläpuhumisesta mitään, koska se ei kuulu siihen evankeliumiin, jonka hän on heille julistanut. Koko kommenttia vaatinut kielilläpuhumisasia oli noussut korinttilaisten omasta toiminnasta, jossa saman äidinkielen jakavien keskuudessa jotkut olivat alkaneet puhua vieraita kieliä kokouksissa ilman tulkkia, mistä ei tietenkään ollut mitään hyötyä, minkä Paavali tekee selväksi (1. Kor. 14:12).

Jotta en kuulostaisi täysin joustamattomalta, niin totean, että ortodoksisessa musiikissa tunnetaan ns. Terirem-veisut, joissa lyriikka koostuu mitään merkitsemättömistä äänteistä ja niiden toistelusta.

Tässä esimerkki:

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=JvFC74Yg0d8[/youtube]

En tiedä noista kovin paljon. Luulen, että ei niitä koskaan käytetä missään palveluksissa. Joskus muistan lukeneeni jotain selityksiä noiden synnystä. Uskonnollisempi selitys lähti siitä, että kyseessä oli enkelien opettama veisu, jonka melodia ja sanatkin olivat enkeleiden laulusta peräisin. Maallisempi selitys oli sitten jotain semmoista, että melodian välittämiseksi on vain käytetty jotain tavuja jotka ovat sattuneet sopimaan. Ja olikohan vielä niin, että yhden tulkinnan mukaan “terirem” olisi vääntymä jostain oikeista sanoista tmv.

Joten jos haluaisin omaksua ortodoksisen tradition mukaista “mumbojumboa”, niin ehkä yrittäisin opetella jonkun version tuosta teriremistä. :wink:

Tässä vielä toinen. Ihan rentouttavaa taustamusaahan tuokin on:

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=y6ooLAI3eIk[/youtube]

[quote=“timo k, post:33, topic:742”]Mutta näyttäkääpä minulle joku piispa, joka opettaa seurakuntaa puhumaan kielillä.

Ei sellaisia ole, koska merkityksettömien äänteiden toistelu ei kuulu kristilliseen hartauselämään, vaan se on aina harjoittajansa oma juttu. Juuri sitä individualistista toimintaa, jota traditiottomuus synnyttää.[/quote]
??? Kyllähän semmoisia piispoja on melkoisesti. Tässä näytän yhden tunnetuimmista, joka vielä kuoltuaankin opettaa seurakuntaa puhumaan kielillä kirjojensa uusintapainosten ja nettijulkaisujen kautta:
[center][/center]

Kardinaali Leo Jozef Suenens, 1904–1996 (piispa vuodesta 1945, arkkipiispan virassa Belgiassa 1961-1979), joka oli yksi Vatikaani II:n neljästä moderaattorista ja jota pidetään merkittävimpänä yksittäisenä vaikuttajana sen asiakirjojen synnyssä, on kirjoittanut muun muassa kirjan karismaattisista ilmiöistä (A New Pentecost? 1974). Kirjassa todetaan mm. että kielillärukoileminen on osa kirkon ja myös luostarien perinnettä ja että sitä voidaan harjoittaa yksin tai yhdessä, muita rukouksen lajeja poissulkematta.

Kardinaali Suenensin kirjan kielilläpuhumista spesifisti koskeva ote löytyy erillisenä pdf-tiedostona täältä. Siinä on selkeä perusopetus seurakunnille.

Kolme viimeistä paavia ovat kaikki hyväksyneet katolisen karismaattisen liikkeen, johon sanotaan kuuluvan noin 120 miljoonaa ihmistä, mutta Benedictus XVI on hyväksymisen lisäksi varoittanut, että yhteyden kirkkoon tulee säilyä. Sitähän me kaikki tietysti pidämme tärkeänä.

Ortodoksiperinteen puolelta viittaan tässä arkkimandriitta Zachariaksen kirjaan The Hidden Man of the Heart, jossa sanotaan yksityisestä kielillärukoilemisesta: Maybe God gives this gift in order to help people to learn to pray with their heart, to make the transition from the external to the inner. (’Ehkä Jumala antaa tämän lahjan auttaakseen ihmisiä oppimaan rukoilemaan sydämellään, siirtymään ulkoisesta sisäiseen.’) Koko lailla samoin minäkin asian näen. Ehkä minä tarvitsen näin alkeellisen välineen tähän oppimiseen, mutta edistyneemmät eivät.

Arkkimandriitan kirjan kielilläpuhumista koskeva luku tässä.

En tosiaan ymmärrä, miten apostolin selvistä sanoista ei tarvitse piitata mutta silti voi vakavissaan kertoa “rukoilihan Jaakobkin kangasta vasten” -juttuja. Toivoisin teidän kaikkien puhuvan kielillä, mutta vielä mieluummin toivoisin teidän profetoivan. Miten ihmeessä tuon voi tulkita niin, että Paavali ei tahtoisi korinttolaisten puhuvan kielillä? Minä puhun kielillä enemmän kuin kukaan teistä, ja siitä kiitän Jumalaa. Voiko olla piispa tai rippi-isä tai maallikko joka ei tuosta näe, että Paavali pitää kielillä puhumistaan mainiona juttuna?

[quote=“Proxy, post:37, topic:742”]Ortodoksiperinteen puolelta viittaan tässä arkkimandriitta Zachariaksen kirjaan The Hidden Man of the Heart, jossa sanotaan yksityisestä kielillärukoilemisesta: Maybe God gives this gift in order to help people to learn to pray with their heart, to make the transition from the external to the inner. (’Ehkä Jumala antaa tämän lahjan auttaakseen ihmisiä oppimaan rukoilemaan sydämellään, siirtymään ulkoisesta sisäiseen.’) Koko lailla samoin minäkin asian näen. Ehkä minä tarvitsen näin alkeellisen välineen tähän oppimiseen, mutta edistyneemmät eivät.

Arkkimandriitan kirjan kielilläpuhumista koskeva luku tässä.[/quote]

Tuollahan on ihan samankaltaista juttua kuin mitä olen jo tässä ketjussa kommentoinutkin:

We know that the gift of speaking in tongues ( glossolalia ) was given to the nascent Church for a specific purpose.

Lahja annettiin tiettyä tarkoitusta varten.

However, this gift slowly began to disappear, for it would no longer be useful or helpful in the edification of the Body.

Lahja alkoi hävitä, koska se oli tarkoitettukin väliaikaiseksi.

Thus, he distinguishes between prayer in the spirit (pneuma) and prayer in the mind (nous), and identifies prayer in the spirit with praying in foreign tongues.

Eli kirjoittajakin tulkitsee, että kyseessä olivat todelliset vieraat kielet, joilla oli todellisia puhujia ja joita saattoi ymmärtää.

The best explanation for God’s gift of tongues to the early Church lies in the necessity of teaching newly-converted Christians to pray with their heart rather than just externally, as they were likely to have been used to doing.

Kyseinen lahja liittyi vastakääntyneiden opettamiseen.

In conclusion, to speak in tongues or to pray in the spirit is indeed to immerse our nous in the sea of the Spirit. But the Apostle himself prefers to draw us in to shore, that we avoid even the possibility of disorder in the Body of the Church, and that everything be done for the sake of the edification of the people.

Mieluummin tulisi siis keskittyä toimintaan, joka koituu koko seurakunnan hyväksi.

The fact that this gift has reappeared now in modern times, when the way of the heart has been forgotten or is not known, points towards one single purpose. Clearly, the Spirit of God yearns to lead all people home to the Church, to place them within the Body of the Church, and to instruct them in this noble form of worship that has been practised by Christians for so many centuries, that their hearts might once more be cultivated through the invocation of the Name of our Lord Jesus Christ.

Jos kielilläpuhumista kuitenkin ilmenee, niin sen tarkoitus ei voi olla mikään muu kuin johdattaa tietämättömät kirkkoruumiiseen palvomaan Jeesusta tradition mukaisella tavalla. Ei siis ole tarkoitus, että kielilläpuhuminen jäisi tavaksi:

If this gift has indeed been given temporarily to some people, perhaps it will enable them to discover the true unbroken Tradition of the Church, the Tradition of the Prayer of the Heart, which is the surest and humblest prayer in the edification, inspiration and salvation of man.
But let us, above all, be gracious to those who believe they have experienced this gift, and gently point out to them that it is the beginning of something far greater that will lead them to the heart of the Tradition. In order to evangelise people, we will not reject them, or dismiss them as ‘heretics’. We will rather try to find a positive element, and use it to lead them to the full truth, as St. Paul did when he addressed the Athenians. He used their ‘unknown God’ (Acts 17:23) to lead them to the One True God, the known and beloved God.

Tuota mieltä minäkin olen! On näet tuhansia tapoja löytää Jumala ja tulla uskoon. Kielilläpuhuminen voi toimia johdattajana kirkkoon, jossa sitten opitaan se, että mitkä ovat oikeita tapoja kunnioittaa ja palvella Jumalaa koko sydämestään.

Hyvä linkki. Kiitos!

Muoks. Timoteus ehtikin kommentoida ja itse olen laiska.